Carl Nysten on valtio-opin opiskelija ja korkeakouluharjoittelija, joka osallistuu Opintokeskus Vision koulutusten ja hankkeiden koordinoimiseen, sekä Ajatuspaja Vision tutkimustyöhön.
Tässä blogikirjoituksessa pohdin tähtitieteen suhdetta ympäristökasvatukseen ja kysyn Ursa:n Tuukka Perhoniemeltä miksi tähtien tuijottelu on tärkeää.
Opintokeskus Visio järjestää luonto- ja ympäristöteemaisia koulutuksia edistääkseen ihmisten tuntemusta ja arvostusta ympäristöä kohtaan. Ajatuksena on, että kestävä kehitys edellyttää sitä, että ihmiset tietävät ja välittävät luonnosta. On mahdotonta toimia ympäristön kannalta kestävästi ilman tietoa siitä, miten luonto toimii – ilman tietoa siitä, mikä on luonnolle hyväksi ja mikä ei. On hyvin todennäköistä, ettei kukaan toimisi luonnon kannalta kestävästi ilman tunnetta siitä, että luonto on tärkeä, arvokas ja ainutlaatuinen.
Keskiviikkona 25.9.2019 Opintokeskus Visio järjesti Ursa:n Tuukka Perhoniemen opastaman tähtikävelyn Suomenlinnassa. Öistä Suomenlinnaa kierrellessä ja tähtikuvioista oppiessa ajatukset ovat kaukana kestävästä kehityksestä. Tähtien arvoituksellisuus ja kauneus herättävät ihmetystä ja hämmästystä. Valovuosien päässä palavasta tähdestä lähtöisin oleva valo on matkannut ajan ja avaruuden halki ja osuu nyt sinuun.
Kun pohtii taivaalla näkyviä tähtiä, kääntää samalla katseen pois maasta. On kuin katsoisi luonnosta ja ympäristöstä poispäin. Tähdet ovat niin kaukana, että voi tuntua siltä, että ne vain näkyvät meille vaikuttamatta meihin ja maahan mitenkään. Mitä hyötyä tähtikuvioiden tuntemisesta voisi olla kestävän kehityksen kannalta? Kyynisestä näkökulmasta voisi päätyä siihen, että tähtien tuijottelulla ei ole lainkaan merkitystä ihmiskunnan ja Maan kohtaamien ympäristöhaasteiden ratkaisemisessa.
Asian voi myös nähdä toisin. Tähdet ovat kaukana meistä, mutta nekin ovat osa samaa maailmankaikkeutta ja luontoa kuin puut, kasvit, eläimet ja me ihmiset. Ja kenties tärkeintä mitä tähtitiede voi antaa ympäristökasvatukselle on juuri kokemus siitä, että maailma, luonto ja ympäristö ovat arvoituksellisia, kauniita ja puolustamisen arvoisia.
Onko tähtitiede ympäristökasvatusta ja onko se relevanttia kestävän kehityksen kannalta? Kysyin asiasta Tuukka Perhoniemeltä.
Onko tähtitaivaan tuijottelusta mitään hyötyä kestävän kehityksen kannalta, Tuukka Perhoniemi?
– Yksi tapa vastata tähän olisi, että ei tietenkään ole. Samalla pitäisi varmaan myöntää, ettei myöskään esimerkiksi taideteosten tuijottelusta, romaanien lukemisesta, uimisesta, toisten ihmisten kanssa hengaamisesta tai vaikkapa muihin kulttuureihin tutustumisesta ole mitään hyötyä kestävän kehityksen kannalta – ne eivät millään välttämättömyydellä johda ”yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen tekemättä myönnytyksiä tulevien sukupolvien kustannuksella”.
Mutta jos pitää taiteesta tai lukemisesta herää halua miettiä koko kysymyksenasettelua. Onko ”hyöty” se, mitä näillä asioilla haetaan? Suurimmasta osasta asioita, joita teemme elämässämme (alkaen nukkumisesta, syömisestä, työnteosta tai vaikkapa pussailusta) ei ehkä ole ”mitään hyötyä” kestävän kehityksen kannalta. Voidaan myös kysyä, onko ”kestävän kehityksen” käsitteestä hyötyä yritettäessä pelastaa maapalloa? Sehän korostaa ihmisten asemaa kaiken luonnon pomona, hyväksyy talouskasvun ajatuksen ja on aina suhteellista. On esimerkiksi mahdotonta elää Suomessa kestävän kehityksen mukaisesti: ylikulutuspäivämme oli tänäkin vuonna jo 5. huhtikuuta. Hmm. Mitä enemmän kulutuskulttuurissa elävät suomalaiset tuijottelisivat tähtiä, sen kestävämpää se olisi planeetallemme.
Entä, voiko tähtitiedettä pitää ympäristökasvatuksena?
– Tämän arvioimiseksi on syytä selventää, mitä ajattelemme tähtitieteen oikein olevan. Yleislinjat voisivat olla seuraavanlaisia: Suunnilleen 1800-luvun puoliväliin saakka tähtitiede tarkoitti ”positioastronomiaa”, jossa vain koitettiin tarkemmin ja tarkemmin selvittää tähtien ja muiden kohteiden sijainnit taivaalla. Tämä auttoi määrittämään paikkojen sijainteja maapallolla, kellonaika ja kalenteri perustuvat tähän, ja esimerkiksi metrijärjestelmää ei voisi olla ilman tätä työtä. 1800-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin spektroskopian ja uusien teorioiden avulla tähtitieteessä on tutkittu tähtien koostumusta, rakennetta ja toimintaa, planeettojen rakenteita ja ominaisuuksia, maailmankaikkeuden kokonaisuutta ja järjestystä sekä monia fysikaalisia äärimmäisilmiöitä, kuten esimerkiksi supernovaräjähdyksiä tai mustia aukkoja. Tähän tieteelliseen kehityksen kietoutuvat erottamattomasti tähänastisen fysiikan suurimpina saavutuksina pidetyt Einsteinin suhteellisuusteoriat ja kvanttimekaniikka. Niiden soveltamiseen puolestaan perustuu merkittävä osa nykyisestä elämästämme ja teknologiasta: tietokoneista ja kännyköistä automaattioviin ja ilmakehän tai jäätiköiden tutkimuslaitteisiin. Ilman Maata kiertäviä satelliitteja emme välttämättä tietäisi Amazonin metsäpaloista (jos paikalliset viranomaiset eivät haluaisi niistä kertoa) tai eri puolilta maailmaa havaittavista CFC-11 päästöistä, jotka jälleen nakertavat yläilmakehän otsonia.
Nykyisin tärkeitä osia tähtitiedettä – joka on aika väljä yleisilmaisu monella tarkemmalle tutkimusalalle – ovat esimerkiksi planeettatutkimus ja astrobiologia. Vaikkapa Marsin kaasukehää tutkittaessa laaditaan malleja, joita sovelletaan suoraan Maan ilmakehän mallintamiseen, ja etsittäessä eksoplaneettoja toisten tähtien ympäriltä pohditaan millä edellytyksillä niillä voisi olla elämää. Tämä pohdinta alkaa ainoasta esimerkkiplaneetasta, jolla tiedämme olevan elämää: millaiset olosuhteet ovat mahdollistaneet elämän synnyn ja kehityksen maapallolla, millaiset tekijät vaikuttavat sen olemassaoloon ja kuinka paljon ne voivat vaihdella, jotta elämä säilyy? Eksoplaneettojen löytymisen myötä ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa voimme myös oikeasti vertailla erilaisia planeettakuntia, mikä auttaa ymmärtämään oman lähiympäristömme eli Aurinkokunnan erityisyyttä.
Innokkaimmat voisivat jopa väittää, että minkäänlainen nykyaikainen ympäristökasvatus ei ole mahdollista ilman tähtieteen tarjoamaa planetaarista näkökulmaa asioihin.
Ennen kaikkea tähtitiede on synnyttänyt planetaarisen näkökulman, josta käsin maapalloa voidaan tarkastella kokonaisuutena: planeettana, jolla on sisäinen rakenteensa, ilmakehänsä, omat kehityskulkunsa ja -suuntansa, eliönsä, sekä kaikkien näiden vuorovaikutukset. Ja nyt emme ole kaukana siitä, että voisimme pitää tätä vähintäänkin jonkinmoisena ympäristöoppina. Innokkaimmat voisivat jopa väittää, että minkäänlainen nykyaikainen ympäristökasvatus ei ole mahdollista ilman tähtieteen tarjoamaa planetaarista näkökulmaa asioihin. Tämän näkemyksen symbolina toimii Apollo 8 -lennolla otettu kuuluisa valokuva kotipaikastamme maapallosta pimeän avaruuden keskellä – kuva, josta 60-luvulla syntyneet ympäristöliikkeet saivat inspiraatiota.
Jos nyt pohdimme ensimmäistä kysymystä vaikkapa seuraavilla tavoilla: Mitä merkitystä nimenomaan tähtitaivaan katselulla – sehän oli Suomenlinnan tähtiretkenkin tarkoitus – voisi olla planeettamme pitämisenä elinkelpoisena meille ja muille eliöille, ja vielä, hieman itsekkäämmin, tekeekö se meistä onnellisempia?
Nähdäkseni tähtitaivaan tuijottelu on osa kokemuksiamme, jotka auttavat meitä ymmärtämään oman juurtuneisuutemme tälle planeetalle. Tähtien katoaminen hukkavalon tai saastepilvien taakse myös kertoo suoraan kehityssuunnista, joihin olemme ihmiskuntana menossa, kehityksestämme. Kieltämättä motivaatiota kotiplaneettamme pitämiseen kunnossa ei ole vielä löytynyt, olivatpa ihmiset katselleet taivaalle tai ei: elinmahdollisuuksistamme huolehtiminen vaalikausia pidemmällä aikavälillä on toistaiseksi jäänyt puheiden tasolle leppoisan holoseenin vaihtuessa uudeksi ja ankarammaksi aikakaudeksi, jota monet haluavat kutsua antroposeeniksi. Ihmisten valtavan vaikutuksen rinnalla tähtitaivaalle katsominen ja siellä olevien kaukaisten kohteiden näkeminen kauniina maisemana, mutta meille vieraina maailmoina, kuitenkin auttaa hahmottamaan (tietoisesti tai ei) oman pienuutemme ja planeettamme erityisyyden kotinamme. Pakopaikkaa ei ole ja ottaisiko kukaan meitä edes vastaan?
Oli miten oli, uskon myös, että ihmisellä voi olla hyvä elämä, vaikka hän ei kertaakaan katsoisi tähtitaivaalle. Jos en uskoisi näin, en voisi ajatella, että esimerkiksi sokeat voivat elää hyvää elämää. Samalla ajattelen myös, että tähtitaivaan – näkymämme maailmankaikkeuteen – tuijottelu eri tavoin rikastuttaa näkemystämme maailmasta ihmeellisenä paikkana ja tarjoaa syvällisiä kokemuksia, jotka tuovat pinnalle jotain vaikeasti määritettävää ihmisenä olemisen tuntua.
Kirjallisuuden ja perimätietojen mukaan tähtitaivaalle katsominen on ollut osa ihmisyyttä niin kauan kuin kukaan muistaa. Se on inspiroinut niin tieteitä kuin taiteitakin, mutta jostain syystä tämä ei ole selvää kaikille. Jostain syystä meidän on vaikea hahmottaa kirkkaan tähtitaivaan katselun eroa elämään savusumun peittämällä planeetalla, jolta ei ole minkäänlaista näkymää avaruudelliseen ympäristöönsä. Tätä voi miettiä illalla nukkumaan mennessä, kun oma kohta planeetastamme on kääntynyt poispäin Auringosta.”
Perhoniemi osoittaa vastauksellaan sen, että tähtitieteen suhdetta ympäristökasvatukseen ja tähtien tuijottelun suhdetta kestävään kehitykseen voi lähestyä monesta eri kulmasta. Tähtitiede on ollut tärkeä osa tieteen kehityksen prosessia. Ympäristökysymykset, kuten vaikkapa ilmastonmuutos, ovat luonteeltaan ja mittakaavoiltaan sellaisia, että niitä on vaikea havaita, ymmärtää ja ratkoa ilman tieteen apua. Näin ollen, tähtitieteellä on myös sijansa ympäristökasvatuksen osana. Tähtien tuijottelun merkitys vuorostaan on erilainen. Se tarjoaa kokemuksen, jota voisi kuvata kenties filosofisena tai esteettisenä. Tämä kokemus auttaa hahmottamaan ihmisen suhdetta itseensä, Maahan ja maailmankaikkeuteen.
Jos olet kiinnostunut oppimaan lisää tähtitaivaasta, tutustu URSA:n Pimeä taivas-sivustoon, josta löydät tietoa siitä, miten taivasta voi lähteä tutkimaan ja mitä siellä näkyy. Lisäksi löydät lisää Tuukka Perhoniemen vetämiä ilmaisia tähtiretkiä.