Milla Tuormaa
Ympäristökasvattaja
Milla vetää maahanmuuttaneille suunnattuja luontoretkiä osana toiminnallisia luku- ja kirjoitustaidon koulutuksia. Opintokeskus Visio toteuttaa koulutukset yhteistyössä TSL-opintokeskuksen ja Heo-kansanopiston kanssa.
Odotan opiskelijaryhmää Paloheinän majalla. Sataa tihuttaa. Ryhmä on vartin myöhässä. Bussista tulee ulos harhaileva joukko aikuisia, jotka vaikuttavat eksyneiltä teini-ikäisiltä. Pari katoaa jo alussa kahvilaan, koska on kylmä ja vessahätä. Opettaja valittelee, että kolme jäi koululle, koska heillä oli huonot kengät, kylmä jo valmiiksi tai ei ollut rahaa bussilippuun.
Olen vetämässä luku- ja kirjoitustaidottomille maahanmuuttajille suunnattua luontoretkeä, jonka tavoitteena on tutustuttaa opiskelijat luontoon ja samalla opettaa myös suomen kieltä.
Havainnollinen ja rento ohjaus luontoon herättää
Ryhmän asenne on aluksi epäilevä mutta ohjaajan innostus ja rentous ratkaisee paljon. Vilkas harjoitus, jossa kerrotaan nimi ja kansallisuus ja heitetään palloa ryhmässä, virittää kieltä alulle ja herättää innostusta.
Lähdemme metsään tutkimaan puita kuvakorttien avulla. Sanoja maistellaan yhä enemmän: soikea, vihreä, terävä kärki, sileä.. Kuvailen puiden lehtiä opiskelijoille. Joku tuo minulle kävyn ihmeteltäväksi ja toinen kysyy, ”Onko tämä tammenterho?” Metsästä tehdään kiinnostuneena havaintoja. Joku vielä epäilee kävellessään, onko metsässä vaarallista. Toinen meinaa liukastua, kun kiipeämme mäkeä ylös.
”Metsässä on turvallisempaa ja terveellisempää kuin kaupungin kaduilla. Suomessa on aika vähän vaarallisia eläimiä ja ne pelkäävät usein ihmistä. Mutta kävelyyn pitää tottua”, totean virnistäen.
Kun levitän puukuvakortit kankaalle ja asetamme vastaavat puun tuntomerkit niiden alle, opiskelijat oivaltavat oppineensa monta puulajia ja tuntomerkkiä. He ottavat kuvia ja kiittelevät minua vuolaasti. Sitten jaan luupit ja aikuiset alkavat kurkistella niillä kasvien ja puiden yksityiskohtia. Kuuluu ilon ja ihmetyksen huudahduksia ja naurua.
Voiko metsään hypätä ja kerätä mitä haluaa? Tottakai!
Osa naisista katsoo minua vähän oudoksuen, kun hyppään polulta metsään ja poimin sienen kuusikosta. Pohjoismaalaiset jokamiehenoikeudet ja lähiluonnon rikkaus saavat välillä ryhmän hurmaantumaan vapaudesta. Selitän haperon tuntomerkit havainnollisesti sientä näyttäen ja samalla kysellen: ”Mikä väri? Punainen ja märkä, valkea alta, hapertuu eli menee rikki..?” Eräs irakilainen mies innostuu valtavasti ja alkaa poimia punaisia haperoita pussiin, joita löytyy koko ajan lisää. ”Minä teen metsästä ruokaa”, hän toteaa. Naiset kumartuvat ihastelemaan syksyisen metsän värejä.
Aistit virkistyvät ulkoilmassa ja kävely herättää. Väsyneen oloinen ryhmä onkin vähitellen rento ja virkeä ja kävelee kiinnostuneesti tutkien ja kyselee sanoja. Metsä opettaa puhumaan, kun sitä koskettaa ja katsoo.
Metsä opettaa puhumaan, kun sitä koskettaa ja katsoo.
Olen vetänyt näitä luku- ja kirjoitustaidottomille suunnattuja luontoretkiä pääkaupunkiseudulla keväästä 2018. Luontoretkiä on vedetty erilaisiin luontokohteisiin. Luonnon lisäksi on tutustuttu laajoihin jokamiehen oikeuksiin ja retkeilykulttuuriin. Ja samalla opeteltu kieltä. Kullekin opiskelijaryhmälle on pyritty saamaan edes pari retkeä, jotta luonnossa liikkumiseen ehtisi herätä kiinnostus.
Toisella retkellä kuljemme lintutornille. Alussa ryhmä pelkää siltoja ja vettä, joka pauhaa koskessa. Puolen kilometrin matka rantapuistossa kestää kauan, koska pitää levätä välillä.
Kerron joen vieressä kalastuksesta. Eräs irakilainen mies kääntää muille selkokielistä selitystäni arabiaksi. Pääosa kuuntelee, mutta osa haukottelee ja haahuilee toisaalla. Kun menemme sillan toiselle puolelle, näemme kalastajan, joka on saanut valtavan hauen. Kaikki haluavat kuvata sen ja miehet jo kysyvät innostuneena, kuinka paljon kalastuslupa maksaa.
Afrikka istuu – mutta voi myös tanssia koivikossa
Saavumme viimein lintutornille. Pitkospuut ovat jännittäviä ja niiden yli pitää hiipiä, sorsaa jäädään seuraamaan ihmetellen. Ryhmä lösähtää voipuneena istumaan lintutornin portaille.
”Afrikka istuu”, eräs huivipäinen nainen toteaa ja jatkaa, ”Afrikka ei enää kävele”. Koetan houkutella opiskelijoita kiipeämään torniin, mutta se on ihan liian hurja. Irakilainen mies uskaltaa lopulta. Muutama nainen lähtee mukaani lintupiiloon katsomaan kiikareilla, mutta suurin osa jää syömään tornin juurelle.
”Vessa, pissa”, alkaa yksi nainen valittaa. Metsässä ei ole vessaa on vain koivikko. On pakko odottaa, sillä sen sisään meneminen tarpeille on liian outoa. Kävelemme metsään yhdessä polkua pitkin. Tutkimme luupilla ja muutama ottaa valokuvia, kun jaan kehyksiä. Sanoja tulee tiputellen yhä enemmän. Koivikossa on kaunis lintujen kevätkonsertti. Afrikkalaiset naiset astuvat sivupolulle metsän sisään ja alkavat tanssia ja laulaa. Muut liittyvät heidän mukaansa. Loppumatka kuljetaankin hyräilen ja tanssien ja kahvilan vessaankin päästään lopulta.
Syksyllä syyrialaiset ja irakilaiset innostuvat keräämään tammenterhoja ja näyttävät minulle kuvia kännykästä kuinka niitä paahdetaan pannulla. Miehet ihmettelevät, miksi suomalaiset eivät käytä terhoja ja pähkinöitä. Totean, että jätämme ne oraville. Mies vain ravistaa päätään.
Minua hymyilyttää – Olen jälleen oppinut jotain uutta. Retkillä opimme aina toinen toisiltamme ihmisyydestä ja kielen oppimisesta sekä yhtäläisyyksiä ja eroista kansojen välillä. Yhtäkkiä huomaan että olemme kaikki samaa kansaa ihmettelemässä suomen kieltä ja suomalaisuutta. Jännää kun ollaan ensin kovin erilaisia ja sitten lopulta yhtä.
Kuva 1. Puita tutkiessa voi irrota vaikka tarina. Se on sileä, tämä taas karhea, ruskea, valkoinen. Se on vanhasta koivusta. Koivussa asuu lintu. Onko kaarnan karhea sama kuin karhu? Joku kysyy yllättäen. Vierasta kieltä yhdistellään hämmentävästi ja pitkät sanat naurattavat. Kuva: Milla Tuormaa.
Kuva 2. Syksyinen metsä on kostea mutta virkistävä. Alkuhämmennyksen jälkeen värit alkavat ihastuttaa. Teemme lehdistä tauluja. Kuva: Milla Tuormaa.
Kiertävä luontokoulu Naakka
040-7660376
info@kiertavaluontokoulu.fi
www.kiertavaluontokoulu.fi