Minä ja joukko muita nuoria aloimme miettiä puoluepoliittista sitoutumista syksyllä 2001. Vihreät Nuoret ja Opiskelijat oli tuolloin jo olemassa. Istuimme Koivula-nimisessä vallatussa talossa Helsingin Lapinlahden sairaala-alueella. Vasemmistonuorten rekry oli jo käynyt kysymässä haluaisiko meitä talonvaltaajia tulla edustamaan heitä Vasemmistoliiton puoluekokoukseen, mutta VaNu tuntui toivottoman byrokraattiselta ja vanhakantaiselta.
Ryhmäämme kuului tyyppejä, jotka olivat käyneet kesän 2001 huippukokousmielenosoituksissa Göteborgissa ja Genovassa ja tärisivät vielä adrenaliinista, mutta myös reipas joukko juuri valtaukseen liittyneitä paikallisia nuoria ja Helsingin alueen lukiolaisia. Päätös ottaa talonvaltauksen lisäksi osaa puoluepolitiikkaan oli Göteborgin ja Genovan poliisien laukausten jälkeen helppo, oli tarve “parlamentaarisille kilville” radikaalille liikkeelle. Tilannearvio kirjoitettiin auki “Laboratorio Kortepohja”-nimiseen poliittiseen dokumenttiin tammikuussa 2002, jonka “Verkosto ja verkostoituminen”-osion poliittisia puolueita koskeva kappale kannattaa lukea ymmärtääkseen ajatteluamme.
Vihreät Nuoret ja Opiskelijat eli tuttavallisesti ViNO ei ollut ensimmäinen, mutta ensimmäinen onnistunut yritys rakentaa muodollista Vihreää nuorisotoimintaa. ViNO oli tässä vaiheessa varsin uusi yhdistys, muodollisesti se oli ollut olemassa jo pari vuotta, mutta jäsenten määrä laskettiin vielä kymmenissä. Aktiiveja oli hallituksen verran, yhdistystä perustamassa oli ollut 7 henkeä, joista kantavat voimat Azar Saiyar ja Hanna Kaisa “HK” Hellsten olivat erityisen vahvoja toimijoita. Kun minut potkittiin ulos yhdistyksen toiminnasta pari vuotta myöhemmin, keväällä 2003, jäsenmäärä oli noussut noin 600 nuoreen, ja yhdistys oli varmasti dynaamisin ja jännittävin mitä nuorisokentälle voi kuvitella. Draamaa, näkyvyyttä ja jänniä tilanteita riitti, jopa enemmän kuin mitä emopuolue pystyi kestämään.
Tuohon aikaan Vihreän puolueen ymmärrys itsestään oli, että puolue on vielä nuori, ja että nuorisojärjestö tässä mielessä olisi oikeastaan aika turha. Vihreät Riiviöt-niminen porukka oli kuitenkin suhteellisen menestyksekkäästi koetellut vaalimenestystään omalla nuorekkaalla profiililla eduskuntavaaleissa 1999. Nämä Riiviöt Rosa Meriläisestä Anni Sinnemäkeen ja Oras Tynkkysestä Krista Mikkoseen, tuntuivat meistä olevan kovin lähellä puolueen valtavirtaa, ja koimme, tai ainakin minä koin, heidän tekevän yksilöpolitiikkaa. Meidän talonvaltaajien ja aktivistien tavoitteena oli toimia yhtenäisenä ryhmänä nuorisojärjestön sisällä, ja sitä lähdimme tekemään.
Kun meidän “globalisaatio- ja talonvaltausporukka” liittyi ViNOon, niin tuntui että toiminnassa jo mukana olleet olivat kanssamme samanmielisiä. Samaan aikaan mukaan alkoi kuitenkin liittyä ääriliberaaleja aktiiveja, jotka pyrkivät mukaan uusiin perustettaviin paikallisyhdistyksiin. He olivat järjestäytyneet Attac-järjestöä parodioivaan Defens-yhteenliittymään, ja olivat ensimmäinen varsinainen haaste ja opetus puoluepoliittiseen toimintaan. Jo kesällä 2002 suurin osa heistä oli saanut tarpeekseen ja he siirtyivät eteenpäin poliittisilla matkoillaan. Ääriliberaalieista jotkut siirtyivät fasisteiksi, jotkut nuorkokoomuslaisiksi. Kun näistä todellisista soluttautujista oltiin päästy eroon, alkoi Vinossa pitkään olemassa olleiden yliopistojen Vihreiden ryhmien aktivoituminen.
Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden hallitusmalli oli tällöin muodollisesti puheenjohtaja ja kaksi hänen kanssaan tasa-arvoista varapuheenjohtajaa. Hallituksen varsinaiset ja varajäsenet katsottiin päätöksenteossa tasa-arvoisiksi, ja hallitus pyrki konsensukseen ja äänestysten välttämiseen. Vuosikokoukset olivat suoran demokratian juhla kun jokaisella jäsenellä oli ääni, eikä muuta edustusta ei ollut.
Rahaa ei ollut, eikä sitä juuri puolueelta pyydetty. Miksi olisi pyydetty, kun pystyi valtaamaan taloja ja järjestää niissä tapahtumia, kokouksia ja bileitä, ja tietenkin leikkaamaan aktiivien asuinkustannuksia? Kuivien asiasisältöjen sijaan tuotimme konfliktia: Suomelle uusia pakolaissolidaarisuuden muotoja, päihdepoliittista tottelemattomuutta, ja tietenkin talonvaltausta talonvaltauksen perään.
Kesällä 2002 ViNO valmistautui kevään 2003 eduskuntavaaleihin myös asiasisällöin. Teemat olivat samat: oikeus karkuruuteen ja pakolaisuuteen, päihdepoliittinen itsemäärääminen, antimilitarismi, itsehallinnolliset tilat ja tottelemattomuus poliittisena keinona. Ajattelimme, että tällä ohjelmalla oli helppo lähteä paukuttamaan kampanjaa joka saisi porvarillisen lehdistön lisäksi myös puolueen vapisemaan.
ViNOn kolmen hengen puheenjohtajisto oli tässä vaiheessa “aktivistien” käsissä kun Heini Salmela ja minä edustimme “aktivisteja” ja vain Mari Puoskari opiskelijoita. Myös hallituksen kokoonpano oli teoriassa lievästi “aktivisti”-enemmistöinen. Yksi tästä siivestä valittu edustaja pyysi valintansa jälkeen siirtyä varajäseneksi. Tämä henkilökohtainen ja ymmärrettävä valinta osoittautui myöhemmin merkitykselliseksi.
Vaaleihin valmistautuessa saimme epävirallista ja hiljaista hyväksyntää linjallemme. Muistan vielä miten silloinen puoluesihteeri Ari Heikkinen puoluekonttorin käytävällä kuiskasi hyväksyntänsä vaatimuksemme kannabiksen laillistamissta, vaikka oli selvää että puolue itsessään ei aiheeseen koskisi. Muistan kohottaneeni olkapäitäni. Puolueen hyväksyntä tai tuomio ei ollut merkittävä tekijä.
Vaalikampanjassa kuohahteli. Ensin iltapäivälehdistö huomasi vaatimuksemme kannabiksen laillistamisesta. Sitten se hermostui kun antimilitaristinen protesti, johon mekin osallistuimme, käveli suuren suomalaisen puolustustarviketuottajan toimistoon häiritsemään hallituksen kokousta. Kun blokkasimme silloisen Ulkomaalaisviraston (nykyään Migri) tuulikaapin protestina karkoitusta vastaan, ilmaista lööppijulkisuutta väännettiin jo alas. Viimeisenä kuohuntana, vaaleja edeltävällä viikolla, lööppeihin päätyi järkyttävä kannabistottelemattomuus ja ViNOn puheenjohtajana antamani sitaatti “Kyllähän me mentiin vaalikopilta pois”.
Seurasi puolueen vastaus. Puolueen puheenjohtaja Osmo Soininvaara valitteli ViNOn kampanjaa, vaalimateriaalia sensuroitiin ja poistettiin. Vaalitulos oli pettymys ja oli selvää, että ViNOn vastakkainasettelua hakeva kampanja oli karkoittanut äänestäjiä. ViNOn puheenjohtajana saamani laaja näkyvyys ei puolueen viestinnän tuomitsevan paineen alla myöskään tuonut riittävästi ääniä valintaan. Kevään 2003 vaaleissa varsinainen protestienergia Helsingin vaalipiirissä mobilisoitui traagisin seurauksin Perussuomalaisten ehdokas Tony Halmeelle.
Heti vaalien jälkeen Vinon “opiskelijasiipi” kutsui koolle ylimääräiseen yleiskokoukseen. Kokouksessa jäsenet kävivät kampanjasta ja vaaleista intensiivisen keskustelun, jonka päätteeksi äänestettiin suoralla demokratialla puheenjohtajan luottamuksesta. Sain jäsenten enemmistön luottamuksen, minkä jälkeen hallituksen varapuheenjohtaja kutsui koolle hallituksen hätäkokouksen. Tuossa kokouksessa hallitus hajotti itsensä kriittisellä yhden äänen enemmistöllä. Äänestyksessä poikettiin aiemmasta käytännöstä, jossa myös varajäsenet saivat osallistua ja äänestää.
Alkoi ViNOn uudelleenjärjestäytymisen aika. Siihen asti ViNOn hallituksessa toimineet “aktivistit” jättäytyivät pääosin taka-alalle, ja uudet voimat neuvottelivat “opiskelijoiden” kanssa.
Uudelleenjärjestäytyminen tapahtui puolueen valvovan silmän alla ja sen ohjatessa neuvotteluita kepillä ja porkkanalla. Kepin muodosti uhkaus, että puolue katkaisee ViNOn kanssa kaikki suhteet ja perustaa oman, uuden nuorisojärjestön. Porkkanan muodosti lupaus ohjata uudelle järjestölle osuus valtion puoluepoliittisille nuorisojärjestöille korvamerkitystä tuesta.
Puolue asetti kriteerejä siitä ketkä “aktivisteista” olivat hyväksyttäviä jatkamaan tulevassa liittomuotoisessa ViNOssa. Lopputulemana vuonna 2003 perustettiin uusi, uljas ja nykyisten Vihreiden Nuorten liittomuotoinen järjestö. Samalla siirryttiin kolmen teoriassa tasa-arvoisen puheenjohtajan mallista, jossa yhdellä kuitenkin oli yhdistyslain määrittelemä varsinainen puheenjohtajuus, kahden todellisuudessa tasa-arvoisen puheenjohtajan malliin. Uuden järjestön alkuvuosina pidettiin tiukasti kiinni neuvotellusta kompromissista, jossa toinen puheenjohtaja oli “opiskelija”, toinen “aktivisti”. Entinen suorajäsenyys-ViNO muuttui vain yhdeksi, joskin noin 600 jäsenellään suurimmaksi, jäsenjärjestöksi Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden liitossa.
Termit “aktivistit” ja “opiskelijat” olivat yleisessä käytössä, mutta kumpikaan ei ollut kovin hyödyllinen. “Aktivistit” näkivät itsensä aivan yhtä usein autonomeina, radikaaleina kuin vallankumouksellisina, ja monet heistä olivat myös opiskelijoita. “Opiskelijat” olivat toki pääosin opiskelijoita, mutta heidän resurssinsa ja kykynsä olivat rakenteiden ymmärtäjinä, verkostoutujina ja neuvottelijoita, opiskelijapolitiikan kouluttamina. Molemmat kuuluivat luontevasti samaan Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden liittoon. Vaikka hetkittäin tuntui siltä, että jako oli valtava, myöhempi kokemus puolin ja toisin on osoittanut että nämä ryhmät ja yksilöt olivat poliittisesti aika lähellä toisiaan. Kohdatessaan muun maailman ja sen raadollisen politiikan, aiemmat viholliset tajuaa olevan harvoja jotka ymmärtää yhdessä tehdyn politiikan ja sen merkityksellisyyden.
Markus Drake
Markus Drake toimi ViNOn puheenjohtaja 2002-2003. Kirjoitus on laadittu muistoihin pohjaten.