Vihreä Liitto rp. hyväksyttiin puoluerekisteriin marraskuussa 1988. Päätös puolueen perustamisesta oli tehty saman vuoden alussa. En käy tarkemmin läpi puolueen värikkäitä perustamisvaiheita, jotka on dokumentoitu toisaalla. Keskityn tässä ainoastaan puolueen puheenjohtajan asemaan puolueen perustamisen jälkeisinä vuosina. On varmaan paikallaan korostaa, että kuvaukseni perustuu ensisijaisesti omiin muistikuviini. En ole löytänyt arkistoistani tähän kysymykseen liittyviä merkintöjä.
Puolueen perustaminen oli monin tavoin vaikea prosessi. Osa vihreistä aktiiveista piti puoluemuotoa ylipäätään aikansa eläneenä ja halusi jatkaa toimintaa verkostomaisena kansanliikkeenä. Kun päätös puolueeksi rekisteröitymisestä lopulta saatiin aikaan, sääntöihin kirjoitettiin enemmistön varmistamiseksi pykäliä, joiden ajateltiin turvaavan toiminnan kansanliikemäisiä ulottuvuuksia myös puoluemuodon puitteissa. Puoluevaltuuskunnalla oli päätöksenteossa keskeinen rooli. Puolueella ei vielä ollut edes hallitusta, vaan käytännössä hallituksena toimi varsin suuri valtuuskunta, jonka päätöksiä valmisteli valtuuskunnan asettama työvaliokunta. Puolueen puheenjohtaja toimi sekä valtuuskunnan että työvaliokunnan puheenjohtajana. Jotta kentän ääni olisi varmasti kuulunut puolueessa, puoluekokouksia järjestettiin kaksi kertaa vuodessa keväällä ja syksyllä. Tämän päivän näkökulmasta puolueen varhainen hallintomalli oli maltillisesti sanoen raskaanpuoleinen.
Puolueen ensimmäisissä säännöissä oli myös pykälä, jonka mukaan puolueen puheenjohtaja ei saanut olla kansanedustaja. Säännön tarkoituksena oli estää vallan keskittyminen eduskuntaryhmälle. Tämän periaatteen ensimmäinen konkreettinen seuraus oli se, että Heidi Hautala joutui eroamaan puolueen puheenjohtajan tehtävästä tultuaan valituksi eduskuntaan kevään 1991 vaaleissa. Saman vuoden toukokuussa minut valittiin puheenjohtajaksi Hämeenlinnan puoluekokouksessa. Olin tuolloin toiminut puoleen ensimmäisenä puoluesihteerinä syksystä 1990. Mediat kiinnittivät ansaittua huomiota siihen, että puolueen puheenjohtajavalinta tehtiin kahden vaaleissa epäonnistuneen ehdokkaan väliltä: Osmo Soininvaara oli juuri pudonnut eduskunnasta, ja minä olin jäänyt ensimmäiselle varasijalle.
Tilanne oli uudelle puheenjohtajalle ns. haastava. Puolueella oli kymmenen kansanedustajaa, ja olimme jo osallistuneet hallitusneuvotteluihin eduskuntavaalien jälkeen. Hallitusvastuuseen emme vielä tuolloin yltäneet, kun Esko Ahon hallituksen muodostamiseen johtaneet neuvottelut olivat päättyneet osaltamme erimielisyyksiin energiapolitiikan linjauksista – voidaan varmaan nyt sanoa, että onneksi.
Varsin pian kävi ilmi, että keskisuureksi nousseen puolueen johtaminen eduskunnan ulkopuolelta oli työlästä ja lopulta mahdotonta. Vaikka puheenjohtaja oli läsnä eduskuntaryhmän kokouksissa, puolueen toiminnan painopiste oli yhä selvemmin eduskunnassa. Jälkiviisaasti arvioiden tämä vaihe oli epäilemättä välttämätön nuoren puolueen kehityksessä – puheenjohtajan tehtävänä oli paitsi osallistuminen puolueen poliittisten linjausten laatimiseen, myös yhteydenpito kansanliikkeen aktiiveihin ja vuoden 1992 kunnallisvaalivoiton jälkeen myös yli kolmeensataan vihreään kunnanvaltuutettuun. Jälkimmäistä tehtävää sentään helpotti se, että olin toiminut Helsingin kuntapolitiikassa jo ennen puolueen perustamista vuodesta 1984.
On myös syytä muistaa, että uuden puolueen jäsenkunta oli 1980-luvulla vielä melkoisen kirjava. Aktiivit olivat peräisin monenlaisista taustoista ja toimintakulttuureista. Osalla puolueen perustajajäsenistä oli kokemusta toiminnasta muissa puolueissa puoluekentän laidasta laitaan, osa oli kansalaisjärjestöaktiiveja, ja moni tuli mukaan opiskelijajärjestöjen kautta. Kansainvälisesti katsoen erityisesti vammaisliikkeellä oli Suomen vihreässä liikkeessä poikkeuksellisen merkittävä rooli, joka kulminoitui Kalle Könkkölän valinnassa eduskuntaan toisena vihreiden ensimmäisistä kahdesta kansanedustajasta vuoden 1983 vaaleissa jo kauan ennen puolueen perustamista. Mukana oli ihmisiä niin suurista yliopistokaupungeista kuin maakunnistakin. Jäsenten erilaisissa tulokulmissa, kokemuksissa ja odotuksissa oli melko tavalla yhteensovittamista puolueen toimintatapoja vakiinnutettaessa. Tämä olikin keskeinen osa puheenjohtajan työstä.
Ennen kovin pitkää kävi kuitenkin väistämättömästi selväksi, että kansanedustajan puheenjohtajuuden kieltävä sääntö oli käytännössä täysin epärealistinen. Puheenjohtajan asema oli epäselvä ja osin ristiriitainen. Oman kokemukseni mukaan myös medialla oli vaikeuksia hahmottaa puolueen johtosuhteita. Asetelma johti henkilökohtaisella tasolla siihen, että puheenjohtaja koki alituista riittämättömyyden tunnetta, mikä kävi kieltämättä raskaaksi ja lopulta ylivoimaiseksi. Suoranainen ihme oli, ettei eduskuntaryhmän ja puolueen välille noussut mainittavia poliittisia erimielisyyksiä puheenjohtajan yrittäessä johtaa puoluetta eduskunnan ulkopuolelta käsin.
Kesäkuun 1993 puoluekokouksessa aika oli siten enemmän kuin kypsä sääntömuutokselle, joka salli kansanedustajan valinnan puheenjohtajaksi. Muutosta kutsuttiin yleisesti Lex Haavistoksi jo ennen kuin Pekka Haavisto valittiin uudeksi puheenjohtajaksi Tampereen puoluekokouksessa marraskuussa 1993. En havainnut ratkaisun jälkeen minkäänlaista haikailua aiemman käytännön perään. Vihreä Liitto oli ottanut tärkeän askeleen kohti tavanomaista puoluetoimintaa. Vuonna 1995 vihreät olivatkin jo sitten mukana hallituksessa, ja loppu on myöhempää poliittista historiaa.
Pekka Sauri
Pekka Sauri toimi Vihreän puolueen puheenjohtajana 1991-1993 kun puheenjohtaja ei puolueen sääntöjen mukaan saanut olla kansanedustaja.